Facebook-sivulleni ilmestyi ylläoleva artikkeli pari päivää sitten, pari päivää Kabulin pommi-iskujen jälkeen. Olin toki kuullut iskuista jo lauantaina, huonot uutiset Lähi-Idästä ei koskaan lakkaa kulkemasta, mutta jälleen kerran suodatin uutisen kuin minkä tahansa McDonald's ketsuppipurkkiuutisen ja jatkoin päivääni. Ainoa asia joka aiheutti pienoisen läikähdyksen sisuksissa oli uutisen kohta "14-vuotias itsemurhapommittaja". (Hesarin pikakelaus-uutinen asiasta: http://www.hs.fi/ulkomaat/14-vuotias+itsemurhapommittaja+tappoi+ainakin+kuusi+Kabulissa++uhrit+lapsia++/a1305597923366
Noh, maanantaina sitten Skateistan, tuo varsin uskomatonta ja korvaamatonta työtä Afganistanissa parhaillaankin tekevä järjestö julkaisi Facebookissa blogikirjoituksensa, joka ilmoitti surumielisesti, että pommi-iskun uhrien joukossa oli useampia heidän järjestönsä jäseniä. Järjestö halusi kirjoituksellaan muistuttaa, kuinka tärkeää on, että uhreilla on AINA kasvot, että heidän tarinansa tulee julki, ja tekee heistä jotain muutakin kuin osan käsittämätöntä muslimien uskonsotaa (tai mitä ikinä bullshittiä länsimainen media milloinkin tahtoo vastaavista tapauksista käyttää).
Mulle tuli ihan kamalan paska fiilis. Tuntui niin säälittävältä että kaiken koetun, eletyn ja ajattelun jälkeen olin unohtanut yhä, että uhrit eivät ole vain uhreja. He olivat ihmisiä ensin, takanaan (enemmän tai vähemmän) elettyä elämää, ystäviä ja tapahtumia.
Siinä sitten lukiessa urheasta, muille tytöille esimerkkinä toimineesta 14-vuotiaasta Khorsidista, lahjojaan viimeiseen asti piilotelleesta 17-vuotiaasta Nawabista, innokkaasta Mohammadista ja hänen mukanaeläjä/fiilistelijä-siskostaan Parwanasta, omaan mieleen tupsahti kasvoja Ugandasta, Sharing Hallilta, BPUn perheestä. Kabulin iskujen, itselleni täysin tuntemattomat uhrit alkoivat saada piirteitä omista rakkaista päiväntasaajalla jammaavista ystävistäni.
Mieleen tuli myöskin tapaus siltä ajalta, kun Niina oli Ugandassa ensimmäistä kertaa, ennen kuin itse olin siellä edes käynyt. Vaalikausi oli käynnissä mikä kenties osaltaan lisäsi tähänkin tarinaan liittyen epävakautta ja epäoikeudenmukaisuutta mutta anyway, the story goes:
Ugandan breikkiprojektilla (BPU) oli käynnissä viikottainen ilmainen treenisessio Sharing Hallilla ja mukana oli lapsia ja aikuisia ja melkoinen määrä. Niina oli muistaakseni huudeilla ensimmäisiä kertoja, ei vielä niin tuttavallinen jäsenten kanssa ja poistui treenien jälkeen kotia kohti. Jälkikäteen sai sitten kuulla että samana iltana, jokunen hetki treenien loppumisen jälkeen Sharingille oli marssinut muutama poliisi, ja hemmetin pitkän, epäselvän ja tuloksettoman pahoinpitelytapauksen jäljiltä olivat siinä uskossa että Sharingillä yhä hengailevat tanssijat iältään 10-> olivat pahoinpitelyn takana. Rangaistuksena pahoinpitelivät sitten heidät kaikki (olikohan niitä joku vajaa kymmenen paikalla..) mukaan lukien 10vuotiaan lapsen.
Muistan kun Niina kertoi tuota mulle ja kun mulla ei ollut vielä minkäänlaista käsitystä asiaan liittyneistä ihmisistä, hätkähdin lähinnä ajatusta, että jos Niina olisikin sillon vielä ollut paikalla ja tietysti pintaan nousi vastenmielisyys Ugandalaista poliisilaitosta kohtaan. Pari kuukautta myöhemmin kun sitten itse Ugandaan menin ja tapasin kaikki nuo ihmiset, myös tarinaan liittyvät, en edes tajunnut kuin kuukausia myöhemmin, että niin tosiaan, NÄMÄ ihmiset poliisi pahoinpiteli. Ja sillon tuntui pahalta.
Ehkä se oli tuo hetki ajatuskulussani kun Kabulin tilanteen ymmärrys todella iski.
Tän kirjoituksen pointtina oli vain ja ainoastaan kaksi asiaa:
1. Jakaa Skateistanin tärkeä viesti ja sen mukana edes neljän Kabulin pommi-iskun uhrin tarina.
2. Muistuttaa, että vaikka sota, epävakaus ja vaaran tunne kuinka olisivat normaalitila maassa x y tai n, se ei tee valtavista uhriluvuista yhtään sen merkityksettömämpiä. Jos Afganistanissa saa pelätä joka päivä henkensä, ja/tai läheistensä hengen puolesta, se harvoin on tavallisen kansalaisen syytä, tai hänen oma valintansa. Hyvä se on täältä lintukodosta huudella kun suurin henkiriski tuntuu olevan syysmasennus. Eilen valtion tiedonjulkistamispalkinnolla ansaitusti palkitun Madventuresin toisen puoliskon Riku Rantalan sanoin "Maailmassa on kuitenkin ympäristökatastrofin lisäksi toinenkin iso riski: se, että ihmiset eivät ymmärrä toisiaan."
Tällaiset asiat pistää surettamaan, mutta tällä kertaa surussa vellomiseni vaihtui melkoisen nopeaan järkeilyn kautta päättäväisyydeksi. Yksinkertaisesti, en tiedä mitään surkeampaa tekosyytä olla vaikuttamatta asioihin ja vääryyksiin, kuin sen saatanan kuluneen lausahduksen "noku ei mikään kuitenkaan muutu ja kun ei kaikki ajattele niin kuitenkaan niin ihan sama teenkö mäkään mitään".
Mun päässäni tuo lause kääntyy vain ja ainoastaan välinpitämättömyydeksi.
Enkä nyt tarkoita että tässä pitäis kaikkien alkaa kehittään lääkettä AIDSiin tai eliminoimaan Republikaanien teekutsu-siiveke maailmanpolitiikasta. Asioita löytyy isoja ja pieniä ja niin ihmisiäkin, mutta kummatkin on aivan yhtä tärkeitä.
Jos 14 vuotias, luultavasti koko elämänsä epävakautta, pelkoa ja vääryyttä todistanut pikkutyttö ymmärtää, että on parempi yrittää ja epäonnistua kuin olla yrittämättä ollenkaan niin mun mielestä kaikki muutkin vois yrittää ymmärtää sen.
Lopuksi vielä valtava kiitos Skateistanille olemassaolosta. En tiedä paljon tärkeämpää missiota kuin ennakkoluulojen ja mustavalkoisuuden vähentäminen. Kukapa taas ekana uskois että Afganistanista löytyy intohimoisia nuoria skeittaajia. Eipä se ainakaan Aamulehteä lukemalla selviä.
 |
| kuva Simon Trel (Kampala, Uganda) |
-HESSU
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti