Viimeisen viikon aatteita Ugandasta, silloin kun siellä vielä oltiin:
Mieli on niin maassa että tuli tarve piristää itseäni iloisemmilla aatteilla. Niimpä juttelen nyt ajankulukseni yhteistyön uskomattomista ja rajattomista seurauksista.
Viime päivät on tullut vietettyä, tavan mukaan, lähinnä tanssin merkeissä. Tän hetken juttu on dancehall - se miten lisman siskokset on päässyt tähän hurahtaan vaatii yllätyksellisyytensä vuoksi varmaan oman postauksen eikä liity tähän postaukseen mitenkään mutta tulipahan mainittua. Mutta, sen dancehallin ulkopuolella on tullut jammailtua parissakin community outreach-henkisessä tapahtumassa, molemmat Kampalan slummialueilla. Lauantaina mentiin BPUn kans esiintyyn Hands of hope organisaation hiv/aids-tietoisuutta promoavaan tilaisuuteen ja se taas herätteli monellakin tapaa. Muksut tapitti silmät pyöreinä breikkareiden tuulimyllyjä ja beatboxaajien äänen luontia ihan kuin olisivat nähneet maailman seitsemännen ihmeen ja yhdessä kohtaa tilaisuutta mut valtasi aivan ääretön onnellisuuden tunne. Sellainen että vaikka kuinka yrittäisi niin ei vaan pysty olemaan hymyilemättä. Kaikki täällä näiden muutaman viikon aikana BPUn kanssa koettu tuntui tiivistyvän siihen hetkeen, niihin ihmisiin, hip hopin sanoman levittämiseen workshoppien merkeissä ja meidän osalta tilaisuuden päättäneeseen dancehall-jamitteluun.
Tapahtumasta riennettiin teatterille jammaan, jälleen kerran dancehallia mutta sinne saavuttuamme saatiin suruksemme huomata että aikataulu oli jäljessä ja seuraava tunti olisikin jazzia ja nykytanssia. Eipä siinä, jazzkädet otettiin esiin, hieman epäröiden tosin, mutta voi saatana kun norjalainen tanssiopiskelija heitti ensimmäiset muuvit ilmoille niin ei nyt ihan napannut. Lopulta tunnille osallistuminen muuttui breikkareiden "jazz-piruettien" ihailuksi. Nykytanssi oli jokseenkin vielä järisyttävämpää, jälleen norjalaistanssijan käsialaa, musiikkina greendayta ja sellanen hirveen näppärä muka aloittelijoille osoitettu koreografia jossa loikittiin päkiöiden yli ja pyörittiin yhteen jos toiseenkin suuntaan. Kun oppijoina oli lähinnä katutanssijoita niin ei ihmekään että ensimmäisen puolen tunnin jälkeen osallistujamäärä oli kutistunut kolmestakymmenestä kuuteen. Lopulta onnen dancehall koitti ja bileet alko ja sit juostiin kotiin kokkaan herkkusafkaa meidän housepartyihin. Ja voi juku millaset bileet olikaan, uskomatonta hupia hauskoine bilehattuineen kaikkineen. Sai taas ihmetellä kerrakseen sitä kuinka hyväksi voikaan olonsa tuntea näiden ystävien ympäröimänä. Siinä on jotain maagista.
Hands For Hope organisaation HIV/AIDS-tapahtuma
Sunnuntaina mentiin sit Mulagon breikkiprojektiin vieraileen. Oltiin siellä siis jo viime vuonna käymässä, BPUn kaltainen projekti mutta vielä toistaiseksi ainakin pienempi, mutta sitäkin pippurisempi. Päävastaava on Rique, meidän yks frendi ja myös BPUn jäsen, joka inspiroitu BPUsta sen verran että halusi pistää oman projektin pystyyn. Vaikka niitä vaikuttavia ja itseen pysyvän jäljen jättäviä ihmisiä löytyy etenkin Ugandan tanssipiireistä useampia, niin Rique on ehdottomasti ollut itselleni yksi erikoistapaus. Mulagon projekti on äärimmäinen ajatuksessa että tavataan ihmiset, tässä tapauksessa lapset, siellä missä he ovat, sillä se projekti on viety oikeasti keskelle slummia. Toinen treenimesta, missä viime vuonna käytiin, on keskellä punamultapölyhelvettiä, kuppaisen tanssimaton ja minimaalisen generaattorin voimin toteutettuna viikosta toiseen ja näin silloin ehkä enemmän lasten hymyjä kuin olen koko elämäni aikana nähnyt aikaisemmin yhteensä. Tänä vuonna ne on laajentanut toimintaa, taatakseen että mahdollisimman monella lapsella on mahdollisuus osallistua, ja niimpä toinen treenitila on löytynyt Kamwokyasta, Ugandan toiseksi suurimmasta slummista, helvetin äännekkään kirkon viereltä, ja treeniaikakin on sunnuntaisin, juuri silloin kun kirkossa on saarnat meneillään. Meininki oli yhtä sydämellinen kuin viime vuonna näkemässämme yhteisössä, eikä voi kuin ihailla Riquen vaatimattomuutta, maanläheisyyttä ja AITOUTTA, puhumattakaan suurisydämisyydestä, jolla hän projektia pyörittää. Meitä pyydettiin opettaan perusliikkeitä ja lopuksi jakamaan jotain inspiroivaa omasta elämästämme. Toivottavasti lapset saivat siitä jotain irti, tuskin kuitenkaan läheskään niin paljoa kuin itse sain. Helposti yksi tämän reissun vaikuttavimmista kokemuksista.
Mulago Dance Project opetusta ja jengiä
Olen itse yrittänyt tämän reissun aikana avata itselleni hieman syvällisemmin syitä siihen minkä takia koen Ugandaa kohtaan niin suurta kiintymystä. Aina etenkin Suomeen palatessa sitä huomaa ennemmin tai myöhemmin kyseenalaistavansa oman ugandahypen, kun tuntuu että maailma on täynnä hienoja mestoja ja kokemuksia joita ei ole vielä päässyt kokemaan, eikä pitäisi sitoa itseään yhteen paikkaan ja suunnitelmaan. Lukuisista eri selityksistä olen nyt löytänyt sen pääelementin, jonka olen myös todennut olevani itselleni omassa elämässäni äärimmäisen tärkeä, vaikka kovin itsenäisenä itseni näenkin. Se elementti on yhteisöhenkisyys/yhteisöllisyys. On kyseessä sitten kuinka moderni ugandalainen (uskallan jopa väittää että ylipäänsä afrikkalainen) niin selkeä enemmistö ainakin itse kohtaamistani yksilöistä tunnustaa avoimesti yhteistyön ja muiden ihmisten tärkeyden osana omaa elämää. Tätä ei erityisemmin hoeta ja sanoin selitellä, vaan se näkyy arjessa jatkuvasti. Suurin osa kavereistani, vaikka ovatkin hyvin itsevarmoja ja vahvoja tyyppejä, eivät ikinä sulje pois ympärillään olevia ihmisiä, vaan vastaanottavat tuen ja OVAT LÄSNÄ. Se on jotain niin kaunista että en välillä ole tietänyt miten pitäisi olla. Sen sijaan että yritetään aina puskea yksin läpi tiheimmänkin päheikön, otetaan avoimesti apu vastaan, ilman erillisiä kehotuksia, ymmärtäen että niin monta auttavaa kättä kun ympärilläsi on, niin monta avointa ovea uusiin mahdollisuuksiin ja kokemuksiin sinulla on. Kaikkea ei yksinkertaisesti voi itse osata, mutta sen myöntämisestä voi seurata melkoista uudenoppimista itselleenkin. Muilta ihmisiltä kun usein voi oppia enemmän kuin mistään kirjamäärästä, ja jos projektia/yritystä/mitä ikinä missiota perustaessa ja luodessa antaa jokaisen matkalleen tulevan kantaa kortensa kekoon, niin siinä vaiheessa saattaa mahdollisuudet oikeasti lähennellä rajatonta.
Break-Fast-promovideon kuvaustiimi, itse valitettavasti oltiin jo Suomenmaalla kun video kuvattiin
Tähän kun lisää projektin jonka kautta on saanut tehdä yhdessä töitä yhteisen intohimon eteen ja viettää arki eläen oman intohimon äärellä, niin ihmekään kun on hinku palata. Jokaisen on löydettävä elämässä paikkansa, jossa saa elää koko sydämellään. Yksi ugandaveljistäni, Mark, sanoi osuvasti vertaillessaan syitä miksi yleisesti lähdetään pois afrikasta ja miksi sinne mennään: "People go to Europe cause life is easier there, people come here because here life seems to have a meaning". Vaikkei varmasti totta joka tapauksessa, niin näin on päässyt omalla kohdalla käymään, ja sen olotilan ja tulevaisuuden eteen oon valmis taistelemaan ja ottamaan niitä kammoksuttuja riskejä.
Viisautta Ugandan
paratiisisaarelta Sseseltä viime vuodelta. Vaikka liika suunnittelu on usein
pahasta, niin täällä sitä ollaan taas inspiroiduttu sen verran että on syntynyt
yhtä jos toistakin suunnitelmaa sen varmistamiseksi että tulevaisuuden
tukikohta löytyisi Ugandasta. Rakastan sitä fiilistä mikä täällä tulee omasta
kykeneväisyydestä. Etenkin Englannissa on itselleni ollut ensimmäisen vuoden
aikana yksi raskaimmista asioista omiin visioihin ja kykyihin uskominen.
Uskallus ajatella rohkeasti ja eroavasti, etenkin kun valitettavasti suurin osa
kohtaamistani ihmisistä, ja ihmisistä joiden kanssa oon eniten tekemisissä
tuntuu päättäneen jo ennen yliopistoon tuloa että plan B on se suunnitelma jota
seurataan.
Eric ja Niina nayttaa Katabassa miten syodaan oikein
Meidän rakas Eric oli ehkä mainioin esimerkki asennoitumisen eroista tässä pari
päivää sitten. Sillä ja sen parhaalla kaverilla Fahadhilla on edessä lukion
loppukokeet ja sit pyrkiminen yliopistoon ja kun kysyin että mitä ne haluaa
mennä opiskeleen ja mitä ne haluaa isona tehdä niin vastaus oli että enemmän
tai vähemmän kaikkea. ”Man we want to be business men, dancers, leaders,
actors.. We want it all”. HYVÄ! Niin pitäiskin haluta! Mun mielestä on
naurettavaa suojella nuoria aikaisesta iästä omien unelmien saavuttamiselta.
”Nokun etsä kuiteskaan” tai ”mietis nyt vielä” tai ”se on niin riskialtista”.
Jos nuoresta pitäen käsketään kahliin haaveitaan, niin epärealistisiakin kun ne
välillä oliskin, päädytään lopulta tilanteeseen, jossa silloin kuin nuori olisi
kykeneväinen rationaaliseen harkintaan siitä mikä on itselle sopiva
tulevaisuuden polku, ei edes uskalleta miettiä sitä selkäytimessä yhä
kummittelevaa ykköshaavetta. Kaikki tuntuu aina mahdottomalta kunnes joku se on
tehty ensimmäisen kerran. Jos Ugandan kaltaisessa kehitysmaassa varttuvat
nuoret uskaltaa haaveilla yli rajojen, ilman puoliakaan esim meidän
suomalaisten omaamista resursseista ja mahdollisuuksista, niin eiköhän olisi
aika ottaa hieman kannustavampi ilmapiiri käyttöön myös länsimaissa.
Tästä kaikesta seurauksena jo muutaman vuoden mielessä kytenyt ideanpoikanen a
la Lisman siskokset on alkanut ottaa enemmänkin tuulta alleen. Etenkin eletyn
vuoden jälkeen terve kunnianhimo, itseluottamus ja tarmokkuus on niin
kohdillaan, että tuntuu että ainoa tapa hävitä elämän pelissä on jättää riskit
ottamatta. Mielummin romahdan kerran rytinällä – tietäen että tukiverkko kantaa
jo ainakin kahdessa, ellei kolmessakin valtiossa – kuin elän varoen ja
hissutellen. Suunnitelma jota nyt seurataan onkin siis oma yritys Ugandassa.
Nuoriso ja vapaa-aikakeskus, jonka yhteydessä hostelli reppureissaajille,
vapaa-aikatoimintaa nuorille, isot urheilutilat, kahvila ja vieressä meidän
ikioma talo Ugandassa, vähintään kahdeksalla huoneella varustettu sellainen,
jotta mahdollisimman moni kaveri mahtuu samaan taloon asumaan. Tää unelma
kuulostaa varmaan vähintäänkin naurettavalta kuusvuotiaiden pikkumuksujen tai
epärealististen teinityttöjen pilvilinna unelmoinnilta. Ja toivottavasti
kuulostaakin. Sitä paremmalta se lopulta tuntuu kun voidaan näyttää kieltä
arvostelijoille kun useiden vuosien, kiitettävän rahasumman, unettomien öiden
ja kymmenien sorakuoppien kautta ollaan juuri siellä missä meidän pitääkin
olla, tukemassa juuri sitä työtä ja toimintaa jonka olemme itse nähneet
aiheuttavan äärimmäisen paljon positiivista kehitystä meidän omassa rakkaassa
Ugandassa. Tää prokkis tulee oleen pitkä ja hikinen, ja joka ikinen hikipisara
on omistettu Breakdance Project Ugandalle.
Viikko kaksi ei
paljon rauhoittunut edeltäjästään. Tuntuu että aina kun tänne tulee,
ensimmäinen 50 prosenttia reissusta kuluu ihanan hitaasti, aikaa on vaikka
mihin ja päiviä edessä niin paljon ettei tarvii ressata että ehtii kaiken
tekeen. Sit jossain vaiheessa todellisuus iskee vasten kasvoja ja sitä huomaa
pyörivänsä ympyrää stressaten ajanpuutteesta, kunnes havahtuu ennemmin tai
myöhemmin siihen että on Ugandassa, ja stressaaminen ei vaan määräänsä enempää
onnistu.
Tosiaan, toinen viikko lähti käyntiin Ainon eli hessun pienillä hermopuuskilla,
kun tuli havahduttua siihen todellisuuteen että yksi jos toinenkin asia joka
olisi pitänyt syksyllä alkavaa toista yliopistovuotta varten (JEAH MEIKÄ PÄÄSI
EKASTA VUODESTA LÄPI JAU!) hoitaa ennen Ugandaan lähtöä. Muutama päivä meni
stressatessa Ugandan supernova-nettiyhteyksien ja hitaan postipalvelun ansiosta
mutta lopulta tuli nekin hommat hoidettua. Välillä hirvittää se kuinka paljon
on alkanut vaan aatteleen että kaikella on tapana järjestyä. Mutta kun vähän
tuntuu että se olis oikeesti se keissi.
Bboy stance Tayen kanssa
Kaiken stressin keskellä tanssiaskeleita tuli yhä otettua ja toinen viikonloppu
kului täysin JALI-festivaalin ja sen kautta hip hop kulttuurin merkeissä.
Tapahtuma oli brittinuorten järjestämä, vaikutti siltä et juuri yliopistosta
valmistunutta porukkaa, joilla oli vielä jonkun verran hiomista
tapakulttuurissa ja syvällisemmässä tutkimustyössä. Alkuun ne ilmestyi meidän
treeneihin vaan kaupatakseen lippuja BPUlle alennuksella, ja lopulta
(osallistumatta edes treeneihin )nähtyään kuinka voimakkaasta organisaatiosta
on kyse, päätyivät pyytämään 15 BPUn jäsentä opettamaan muutaman päivän
varoitusajalla, tarjoten hyvin vähän tukea/palkkiota osallistuville, ööh.
Perjantaina kyseessä oli vaan iltatapahtuma jossa oli läsnä paikallisia
räppäreitä ja beatboxaajia, meidän muutama kaverikin pyörähti mikin takana, ja
veti kyllä hyvää settiä, itkua ja harmia aiheutti vaan sysipaska PA -järjestelmä.
Olis voinut ehkä sitäkin hieman tarkastella tapahtumajärjestäjät etukäteen,
kyseessä kun kuitenkin oli tapahtuma jossa musiikki oli aikalailla se pääasia.
Lauantaina oli sit niiden workshoppien aika, joita BPUn jäseniä pyydettiin
pitään. Noh, ei sit ollutkaan sellaista jengiä paikalla jota olis workshopit
kiinnostanut niin lopulta esiinnyttiin kahdesti. Hauskaa sekin oli,
todennäköisesti jopa hauskempaa. Vietettiin lopulta lauantaina tyylikkäät 12
tuntia MishMashissa (tapahtumapaikka) kun aikataulu oli myöhässä ja jäätiin
viel sinne esityksen jälkeen chillaan joidenkin kavereiden kanssa, katteleen
muita esityksiä, kuten jäätävää runonlausuntaa ja illan myöhäisempinä tunteina
jopa nyrkkeilymatsia haha. Illan kruunas kunnon kuvaussessiot ja pöytäfutis- turnaus
random sekasakki-porukalla. Odottamattoman hauska ilta kaikin puolin.
rappers, beatboxers and breakdancers
Videoo meidan rakkaiden Sound Paint jabien ja parin muun paikallisen sanataiturin setista Mish Mashissa perjantaina. Sound Paint loytyy Facebookista, kannattaa tsekkaa, aikas tyyyyylikasta kamaa!
Sunnuntai meni
chillatessa ja koomatessa, kunnes ovelle ilmestyi sovitusti vieraita ruoan
toivossa. Oltiin tietenkin menty sopiin et kokkaillaan frendeille, ei vaan
muistettu/tajuttu että ne tulis jo kahden maissa. Siitä sit äkkirytäkällä
markettiin ostaan lihapulla-aineksia ja kokkaus suju paremmin kuin ensimmäinen
versio täällä reilu viikko sitten. Porukkaa tuli lopulta enemmänkin ja
ruokailua säesti ensin Felixin onnenhuokaisut ja myöhemmin saman heebon
beatboxaus. Sen kanssa on kyllä parasta hiljaistenkin hetkien tullen, ja ihan
kadulla kävellessä: aina on oma boomboxi mukana :p Alkuun ajatus salsaillasta
ei pahemmin kiehtonut mutta sinne päädyttiin lopulta kuitenkin, ja hyvä niin.
On niitäkin veikkosia aina niin mukava nähdä ja sieltä löytyy monta oivaa tanssittajaa
joiden kanssa tanssiessa niin jalat kuin mielikin heittelee kuperkeikkaa.
Niinan tyomesta ens viikolle
Aloe Veraaa suoraan puusta
Tällä viikolla
oli tarkoitus suorittaa kaikki ns. velvollisuudet, joidenkin lasten kouluilla
vierailut ja Ninnun luokkakaverin tuliaisten toimitus mutta toistaiseksi meno on
ollut vähän turhan vetelää. Alkuviikon päivät alotettiin uskomattoman
kehittävillä Shafikin nykytanssitunneilla mutta loppupäivät meni aina BPUn
parissa. Ups. Tiistaina moikkailtiin ja Aino vihdoin tutustu Ugandan omaan
suomalaiseen Derrickiin, jonka alkoholikäyttäytyminen vie pois pahemmankin
koti-ikävän. :p Keskiviikon huono olotila ehdittiin jo tuomitseen krapulaksi
kunnes päivän kuluessa se osoittautui ihan kunnon vatsaflunssaksi tai
ruokamyrkytykseksi tai seuraukseksi kolera-veden juomisesta, mene ja tiedä,
mutta krapula oli siitä kaukana. Seitsemän tunnin oksentelun jälkeen olo alkoi
helpottaa mutta koettelemukset sen kuin jatkuivat sillä toiselta siskolta
varastettiin treeneissä laukku täynnä vaatteita, kenkiä sekä arvotavaraa kuten
kamera ja kännykkä (nojoo ei niin arvotavara se kännykkä). Onneks vakuutus pelaa ja tänään jo ilmoitus
että saa yli 400 euroo hyvitystä, maailmassa taas rauha.
Huhhuh päivät
vähenee mutta hyvä fiilis lisääntyy, seuraavaan viikkoon mahtuu mm.
konfliktinratkaisu-tapahtumaa, kotibileitä ja lisää treeniä.
Videoita yhdesta jos toisestakin tapahtumasta on luvassa sina paivana kun internet taas toimii ilman vatsanvaanteita ja ahdistuskohtauksia.
Hippi & Hessu ovat jälleen rantautuneet toiseen
kotikoloonsa Ugandan Kampalaan. Ensimmäinen viikko on hurrannut vauhdilla
eteenpäin ja viikon teemaksi on noussut onnellisuus sen erilaisissa
yksinkertaisissa muodoissaan. Ystävämme salsalantio aka Musa haki meidät
lentokentältä ja laskeuduttiin Nsambyan kuoppaista hiekkatietä uuteen kotiimme
Tayen ja Oscarin luokse. Vastassa meitä oli Taye, Sono ja Moze, hetki oli
täynnä hyperaktiivista naurua, halailua ja huutoa. Kotona meitä odotti ihana
huone neljällä seinällä, ikkunalla ja patjalla varustettuna. Asutaan nyt siis
Breakdance Project Ugandan uudessa olohuoneessa eli lähes kaikki tärkeimmät
veikkoset hyörii ja pyörii ympärillä tiuhaan. Ehkä siitäkin johtuen
sopeutuminen vaati nollasta vähään yritystä. Joka päivä on saanut useampaan
kertaan tuntea äärimmäistä kiitollisuutta että on tällaisen paikan tällaisilla
ihmisillä ja inspiraatiolla varustettuna sattunut löytämään. Tunnin päästä
kohteeseen saapumisesta riennettiin jo Sharingille ensimmäisiin BPUn treeneihin
ja niistä tällä kertaa ensimmäisistä täällä otetuista tanssiaskeleista ja
riemunboogailusta lähtien tanssahteluhetkien määrä on sitten ollutkin
jokseenkin loputon. Breikkitreenejä, salsailtoja, aamunykytansseja, kuuden
tunnin klubibailauksia (ja nyt puhutaan siis todellisesta tanssimisesta veden
voimin) jotka päättyy yhteisiin parinvaihto jammailuihin reggaen tahtiin,
unohtamatta spontaaneja hetkessä elämis-jammauksia.
Ensimmäinen viikko meni perusasioiden hoitamisessa.
Näistä mainitsemisen arvoinen kokemus oli puhelimiin paikallisten sim-korttien
hommaaminen, joka nykyään vaatii rekisteröintiä vaikka kyseessä on perus pay as
you go-systeemi. Systeemi oli HIDAS kun mikä, ja parasta oli että meidän
asiakaspalvelija käytti kännykkäänsä työtietokoneenaan ja pyysi loppuun
parinkytä tonnin (n. 6e mutta hintatasoon suhteutettuna vastais suomessa 20-30e)
bonuksen itselleen kaikesta meidän eteen tekemästään työstä. Ugandan
kehitystä parhaimmillaan, ystävämme Tayen sanoin ”Just give it three months,
that’s what the government does, they test things, thinking that’s improvement,
and within three months everything’s returned back to normal. That’s
how it rolls.” Ja tilanteeseen sopii myös toisen veljen Felixin kommentti kun
Niina kysyi viime vuonna kovasti rakenteilla olleiden bussipysäkkien ja niiden
käyttämisen kohtalosta: “yeah.. the buses came… and then they went.” Vaikka
etenkin näiden sarkastisen sävyiset kommentit saavat nää kuviot lähinnä
huvittamaan niin kyllä sitä välillä kelaa kuinka raskasta olis elää näin
epävakaassa yhteiskunnassa.
Poliisia saa pelätä enemmän kuin jengiläisiä ja
pimeen tullen pitäis kulkea viiden minuutin matkatkin bodalla. Tästä ollaan
saatu esimerkkejä vähän turhankin tiuhaan viime aikoina, yks läheinen kaveri
sattu väärään paikkaan väärään aikaan ja joutu tappeluun, ja toisen kaverin
veli pidätettiin koska sattu kulkemaan pimeän tullen sivukaduilla ilman
henkilöllisyystodistusta. Jälkimmäinen on siis yleistä käytöstä poliisilta,
että pidätetään jengiä päättäen että ne on jostain paskajengistä tai syyllisiä
samana päivänä sattuneeseen henkirikokseen, vain koska ei ole henkkaria mukana.
Poliisien takiakin siis täällä pitäis kulkee bodalla (mopotaksi) heti pimeän
tullen, meidän ihonvärin vuoksi jouduttais siis tietenkin maksaan se muutama
satanen että päästäis pälkähästä kun joku korruptoitunut poliisimies meihin
väärässä paikassa törmäis.
Mutta kaikesta tästä huolimatta, ympärillä 24/7
vallitseva positiivinen energia ja RAKKAUS on niin äärimmäistä onnea aiheuttava
ilmiö ettei ole oikein voinut kuin hymyillä. Kun sitä välillä kyseenalaistaa
omia Ugandafiilistelyjään, etenkin sitä, onko täällä toistaiseksi koetut ajat
kovinkaan realistisia siihen mitä se elämä oikeasti olisi jos täällä asuisi
enemmän tai vähemmän vakituisesti, niin vaikka stressi lisääntyisi ja
epämieluisten asioiden tekeminen siinä mukana ja tietyt ilmiöt kuten muzungu-huudot
rupeis vaan kunnolla ketuttamaan, niin ei nämä ihmiset ja niiden aikaansaama
onni minnekään häviäisi. Siitä, meidän oman ugandapossen kanssa jaetuista
päivittäisistä onnen hetkistä, tässä meidän koko Ugandahypessä on loppujen
lopuks kyse. Ja vaikka kaikki muu tässä yhteiskunnassa olisikin epävakaata, se
ei ole.
"I'd imagine the whole world was one big machine. Machines never come
with any extra parts, you know. They always come with the exact amount
they need. So I figured, if the entire world was one big machine, I
couldn't be an extra part. I had to be here for some reason. And that
means you have to be here for some reason too." - Hugo
Rauhallista iltaa jokaiselle säädylle!
Hugo, elokuva joka vei totaalisesti sydämeni. Koin uskomattomia sympatian, surun, ilon ja ties minkä tunteita sitä katsellessani, aivan huikaiseva. Olen kyllä vakaasti sitä mieltä että yhdenkään vanhemman ei pitäisi kieltää lastaan unelmoimasta, tai edes rajoittaa niitä unelmia, päinvastoin, saisi kannustaa ja ottaa itse oppia. Ja laittaa katselemaan sellaisia elokuvia kuin Hugo, Up, Shark Tale ja Harry Potter. Tuntuu että suurin maailman voimavara saattaisikin olla nuoret jotka saivat lapsina unelmoida maailman ääriin.
Tänään on kansainvälinen rauhan päivä, International Day of peace. Tällaiset päivät saavat kyynikot voimaan vähintäänkin pahoin, ja onhan se vähän tragikoomista kun YKn kymppitonnien palkoilla huikenteleva pukumies kertoo kuinka "kaikki voivat tehdä tänä päivänä mitä hyvänsä mikä tekee tästä maailmasta hieman paremman paikan elää".. kkrrrhmm..
Kansainvälisen rauhan päivän promovideo
Ei sitä vääryyttä, järjettömyyttä ja pahaa mieltä oikein pääse pakoon kun lehdestäkin "saa" lueskella kuinka Bill Gatesin vuosiansioilla pyörittäis Suomen taloutta melkein vuoden ajan mutta, on se silti jotenkin mukavaa että tällaisia söpöjä päiviä järjestetään, vaikkei niiden todellinen missio ihan läpi meniskään.. Ja näin (toivottavasti) tulevan rauhanrakentajan silmin, onhan tää nyt ässä päivä. Että eipä muuta kuin PEACE homies!
Huomenna läksiäiset ÄÄÄ viikon päästä lähtö AAAAAAAAAA! Sitten odottaakin kaikenmoiset kissanristiäiskarkelot ja opinnot joiden pitäisi sisältää ekana vuonna Politiikkaa(keep your friends close and enemies closer), ranskaa, sekä mediaa ja kulttuuria. HUISIA! toivottavasti (:
-Hessu
PS. Keksin vielä jonkin uhkauksen jolla saisi tuon yhden satuilemaan tänne jotain myöskin -__-
Facebook-sivulleni ilmestyi ylläoleva artikkeli pari päivää sitten, pari päivää Kabulin pommi-iskujen jälkeen. Olin toki kuullut iskuista jo lauantaina, huonot uutiset Lähi-Idästä ei koskaan lakkaa kulkemasta, mutta jälleen kerran suodatin uutisen kuin minkä tahansa McDonald's ketsuppipurkkiuutisen ja jatkoin päivääni. Ainoa asia joka aiheutti pienoisen läikähdyksen sisuksissa oli uutisen kohta "14-vuotias itsemurhapommittaja". (Hesarin pikakelaus-uutinen asiasta: http://www.hs.fi/ulkomaat/14-vuotias+itsemurhapommittaja+tappoi+ainakin+kuusi+Kabulissa++uhrit+lapsia++/a1305597923366
Noh, maanantaina sitten Skateistan, tuo varsin uskomatonta ja korvaamatonta työtä Afganistanissa parhaillaankin tekevä järjestö julkaisi Facebookissa blogikirjoituksensa, joka ilmoitti surumielisesti, että pommi-iskun uhrien joukossa oli useampia heidän järjestönsä jäseniä. Järjestö halusi kirjoituksellaan muistuttaa, kuinka tärkeää on, että uhreilla on AINA kasvot, että heidän tarinansa tulee julki, ja tekee heistä jotain muutakin kuin osan käsittämätöntä muslimien uskonsotaa (tai mitä ikinä bullshittiä länsimainen media milloinkin tahtoo vastaavista tapauksista käyttää).
Mulle tuli ihan kamalan paska fiilis. Tuntui niin säälittävältä että kaiken koetun, eletyn ja ajattelun jälkeen olin unohtanut yhä, että uhrit eivät ole vain uhreja. He olivat ihmisiä ensin, takanaan (enemmän tai vähemmän) elettyä elämää, ystäviä ja tapahtumia.
Siinä sitten lukiessa urheasta, muille tytöille esimerkkinä toimineesta 14-vuotiaasta Khorsidista, lahjojaan viimeiseen asti piilotelleesta 17-vuotiaasta Nawabista, innokkaasta Mohammadista ja hänen mukanaeläjä/fiilistelijä-siskostaan Parwanasta, omaan mieleen tupsahti kasvoja Ugandasta, Sharing Hallilta, BPUn perheestä. Kabulin iskujen, itselleni täysin tuntemattomat uhrit alkoivat saada piirteitä omista rakkaista päiväntasaajalla jammaavista ystävistäni.
Mieleen tuli myöskin tapaus siltä ajalta, kun Niina oli Ugandassa ensimmäistä kertaa, ennen kuin itse olin siellä edes käynyt. Vaalikausi oli käynnissä mikä kenties osaltaan lisäsi tähänkin tarinaan liittyen epävakautta ja epäoikeudenmukaisuutta mutta anyway, the story goes:
Ugandan breikkiprojektilla (BPU) oli käynnissä viikottainen ilmainen treenisessio Sharing Hallilla ja mukana oli lapsia ja aikuisia ja melkoinen määrä. Niina oli muistaakseni huudeilla ensimmäisiä kertoja, ei vielä niin tuttavallinen jäsenten kanssa ja poistui treenien jälkeen kotia kohti. Jälkikäteen sai sitten kuulla että samana iltana, jokunen hetki treenien loppumisen jälkeen Sharingille oli marssinut muutama poliisi, ja hemmetin pitkän, epäselvän ja tuloksettoman pahoinpitelytapauksen jäljiltä olivat siinä uskossa että Sharingillä yhä hengailevat tanssijat iältään 10-> olivat pahoinpitelyn takana. Rangaistuksena pahoinpitelivät sitten heidät kaikki (olikohan niitä joku vajaa kymmenen paikalla..) mukaan lukien 10vuotiaan lapsen.
Muistan kun Niina kertoi tuota mulle ja kun mulla ei ollut vielä minkäänlaista käsitystä asiaan liittyneistä ihmisistä, hätkähdin lähinnä ajatusta, että jos Niina olisikin sillon vielä ollut paikalla ja tietysti pintaan nousi vastenmielisyys Ugandalaista poliisilaitosta kohtaan. Pari kuukautta myöhemmin kun sitten itse Ugandaan menin ja tapasin kaikki nuo ihmiset, myös tarinaan liittyvät, en edes tajunnut kuin kuukausia myöhemmin, että niin tosiaan, NÄMÄ ihmiset poliisi pahoinpiteli. Ja sillon tuntui pahalta.
Ehkä se oli tuo hetki ajatuskulussani kun Kabulin tilanteen ymmärrys todella iski.
Tän kirjoituksen pointtina oli vain ja ainoastaan kaksi asiaa:
1. Jakaa Skateistanin tärkeä viesti ja sen mukana edes neljän Kabulin pommi-iskun uhrin tarina.
2. Muistuttaa, että vaikka sota, epävakaus ja vaaran tunne kuinka olisivat normaalitila maassa x y tai n, se ei tee valtavista uhriluvuista yhtään sen merkityksettömämpiä. Jos Afganistanissa saa pelätä joka päivä henkensä, ja/tai läheistensä hengen puolesta, se harvoin on tavallisen kansalaisen syytä, tai hänen oma valintansa. Hyvä se on täältä lintukodosta huudella kun suurin henkiriski tuntuu olevan syysmasennus. Eilen valtion tiedonjulkistamispalkinnolla ansaitusti palkitun Madventuresin toisen puoliskon Riku Rantalan sanoin "Maailmassa on kuitenkin ympäristökatastrofin lisäksi toinenkin iso riski: se, että ihmiset eivät ymmärrä toisiaan."
Tällaiset asiat pistää surettamaan, mutta tällä kertaa surussa vellomiseni vaihtui melkoisen nopeaan järkeilyn kautta päättäväisyydeksi. Yksinkertaisesti, en tiedä mitään surkeampaa tekosyytä olla vaikuttamatta asioihin ja vääryyksiin, kuin sen saatanan kuluneen lausahduksen "noku ei mikään kuitenkaan muutu ja kun ei kaikki ajattele niin kuitenkaan niin ihan sama teenkö mäkään mitään".
Mun päässäni tuo lause kääntyy vain ja ainoastaan välinpitämättömyydeksi.
Enkä nyt tarkoita että tässä pitäis kaikkien alkaa kehittään lääkettä AIDSiin tai eliminoimaan Republikaanien teekutsu-siiveke maailmanpolitiikasta. Asioita löytyy isoja ja pieniä ja niin ihmisiäkin, mutta kummatkin on aivan yhtä tärkeitä.
Jos 14 vuotias, luultavasti koko elämänsä epävakautta, pelkoa ja vääryyttä todistanut pikkutyttö ymmärtää, että on parempi yrittää ja epäonnistua kuin olla yrittämättä ollenkaan niin mun mielestä kaikki muutkin vois yrittää ymmärtää sen.
Lopuksi vielä valtava kiitos Skateistanille olemassaolosta. En tiedä paljon tärkeämpää missiota kuin ennakkoluulojen ja mustavalkoisuuden vähentäminen. Kukapa taas ekana uskois että Afganistanista löytyy intohimoisia nuoria skeittaajia. Eipä se ainakaan Aamulehteä lukemalla selviä.
Viime aikoina, tai oikeastaan jo pidemmän aikaa jatkuvasti vahvistuvasti, on naaman eteen pamahtanut yksi toisensa jälkeen aivan käsittömättömällä suuruusasteella suurta idealismia ja toivoa herättäviä artikkeleita, dokumentteja, organisaatioita ja ihmisiä. Tunnen kuinka henkilökohtainen, solutasollakin järjestelmääni jo vuosia sitten imeytynyt kyynisyys on pakotettu hiipumaan. Kuka olisi arvannut.
Pakkohan se on myöntää. Jo oman sukupolveni (puhumattakaan nuoremmista) on täytynyt jotenkin hyväksyä ja omaksua vallitseva nykytilanne status quona. Nykypäivän nuoriso kasvaa aikuiseksi ilmapiirissä, jota leimaa epätoivo, pinttyneiden parhaat päivänsä (jos niitä on ollutkaan) nähneiden organisaatioiden ja käytäntöjen paljastamat valtaisat puutteet ja tarve muutokselle. Vanhempiemme Suomi oli erilainen. Puhumattakaan maailmasta. Maahanmuutto, vihreät arvot ja maailmankansalaisuus eivät olleet noina aikoina päivän polttavia uutisaiheita. Palstatilaa täytti Nokian noususuhdanteet, kaksinapainen maailma ja 90-luvun ankarat säästötoimenpiteet.
Itselleni, kun tässä vuosien saatossa olen varttunut ja herännyt karuun todellisuuteen, sen laittaminen oikeisiin kehyksiin on tuntunut mahdottomuudelta. Kun Afrikasta näkee tarpeeksi kuvia lapsesta kärpänen silmästä, katselee riittävän montaa uutiskuvaa Lähi-Idän pommittamisesta ja kauhistuu toistuvista kouluampumistapauksista on kovin helppoa todeta, että se siitä. Räpiköidä voi vastaan niin kovasti kun haluaa mutta on hyvin todennäköistä että palkkiona on vain päänsärky ja voimien menetys. Itselleni tapaus tapauksen jälkeen nykymeininki on näyttänyt jokseenkin turmiolliselta, väärältä, vastenmieliseltä ja epäoikeudenmukaiselta. Ja tiedän että puhun enemmistön puolesta.
Kunnes.
Tunisia, Egypti, Libya, Syyria, Jemen, Bahrain, Saudi-Arabia. Arabikevät. Niin surullista ja turhauttavaa onkin, että muutoksen aallon liikkeellelähtö vaati Mohamed Bouazizin polttoitsemurhaa ( ja sen jälkeen valtaisan ja yhä kasvavan määrän viattomia ja vähemmän viattomia uhreja) on sen aikaansaamat seuraukset ja omien oikeuksiensa puolesta taistelevien ihmisten rohkeus maailmanpolitiikan länsikeskeisyyden keskellä suurta toivoa herättäviä elementtejä. Itselläni paluuta takaisin ei enää ollut. Oli pakko alkaa uskoa siihen, että nuorisosta löytyy voimaa uskomattomimpienkin muutosten aikaansaajiksi, oikeudenmukaisuuden lähettiläiksi ja tasa-arvon kasvattajiksi. Tunisian historian ensimmäisissä vapaissa vaaleissa vuosi sitten lokakuussa yli 90 prosenttia rekisteröityneistä äänioikeutetuista kävi äänestämässä. Egyptin kesäkuisista vaaleista tuli epäselvyyksien sekasotku, ja toisen kierroksen ehdokkaat tuomittiin huonoiksi vaihtoehdoiksi molemmat. Voittajaksi selvitynyt muslimiveljeskunnan Mursi nimitti kuitenkin pääministeriksi nuoren, muslimiveljeskunnan ulkopuolisen Hisham Kandilin ja presidentin poliittinen tiedonantaja on väläyttänyt, että yksiksi varapresidenteiksi olisi nousemassa nainen ja koptikristitty. Syyrian tilanne on kaaoottinen, mutta miksi emme laittaisi epätoivoamme jäähylle ja edes yrittäisi luottaa pitkän uran rauhanvälittäjänä tehneeseen ex presidenttiimme Martti Ahtisaareen, joka huokuu optimismia ja pitää Syyrian tilannetta aivan mahdollisena ratkaista (AL 4.8.)
Every journey begins with a first step.
Tämän blogipurkauksen aiheuttanut lopullinen viimeinen niitti oli vanhasta Imagesta (1/2011) lukemani, sitemmin palkittu artikkeli Saksasta. Muistan että olen sen lukenut aiemminkin, mutta huomattavasti laimeammin reaktioin. Jutun pointtina oli tuoda ilmi, miksi meidän kaikkien tulisi olla saksalaisia ja ottaa Saksasta mallia. Koko jutun lukemisen ajan huomasin hymyileväni. Tässä esimerkki siitä, miksi:
"Käsi sydämelle: Tuleeko meistä joskus viini- ja simpukka-asiantuntijoita? Alammeko pukeutua italialaisiin pukuihin ja kevyisiin käsintehtyihin nahkakenkiin? Haluammeko viettää kaiken aikamme kahviloissa ja työnvälitystoimistoissa? Taipuuko lantiomme flamencoon ja erotammeko silmät sidottuina kuusi kuukautta vanhan lampaanmaitojuuston vuoden vanhasta? Tai opimmeko ehkä jonain päivänä väärentämään tilastoja ja valehtelemaan päin naamaa kuten kreikkalaiset? Ei tietenkään. Emme tietenkään. -- Saksa on tänään se, mikä Euroopasta piti tulla isona. Se on vireä ja vapaa kansalaisyhteiskunta, jossa huolehditaan ympäristöstä samalla kun talous kasvaa kohisten. Se on suvaitsevuuden perikuva niin yksilöllisellä kuin yhteiskunnallisellla tasolla. Se on taiteen ja tieteen tyyssija. Siellä homomies valitaan pääkaupungin pormestariksi ja anarkistit päättävät miten huippujalkapalloseura hoitaa asioitaan. Siellä uskotaan kovaan työhön, tasa-arvoon ja ympäristöstä ja heikoimmista välittämiseen."
Sitten kirjoittaja toteaa että ennemmin tai myöhemmin, Saksan tie on meidän tiemme, jos hyvin käy. Jutun yksi punainen lanka on St. Pauli niminen, nykyään 2. Bundesliigassa (vaikka ykkösessäkin on käyty) pelaava jalkapallojoukkue, jonka päätöksentekoon vaikuttavat fanit ja jonka ottelut alkavat fanien riemulle varatulla seitsenminuuttisella mainosshown sijaan. Olen joukkueesta ennenkin kuullut mutta jostain syystä juuri nyt St. Pauli antoi lopullisen sysäyksen loikkaamiselleni idealistien iloiseen joukkoon.
Arabikeväästä lähtien olen joutunut käskemään kyynistä minääni alentamaan epäuskonsa tasoa, kun pärstän eteen on lävähtänyt artikkeleita "Only art can save us now" ja "Rwanda's B-boys: From the streets to break beats, järjestöjä kuten Skateistan Cambodhia ja Breakdance Project Uganda, ja ihmisiä, kuten Abramz Tekya ja Adam Sjoberg, vain muutamia mainitakseni. Muutos on hidasta, raskasta ja uuvuttavaa mutta lopputulos, se palkitsee.
Hume oli oikeassa: "No ought from is". Siitä miten asiat ovat, ei voi päätellä miten niiden pitäisi olla. Ja jengi on tuntunut tajuavan sen ihan itse. Afrikka ei ole enää pelkkä avustuskohde vaan vahvan nuorison kasvualusta. George Kimblen sanoin: "‘The only thing dark aboutAfrica is our ignorance of it.’ So let’s start shedding light on this amazing eclectic continent that has so much to offer." USAn jatkuvat terrorismin vastaiset sotaretket tuntuvat lähinnä traumaattiselta vitsiltä modernin lähi-idän näyttäessä pilkahduksia kulttuuristaan. Opiskelijat vastustavat perinteiden ja koko maailman turmioon johtaneen talouspolitiikan nimeen vannovien professorien teesejä. Yhä useamman syntyvän yrityksen perusperiaate ja oletus tuntuu olevan ekologisuus ja innovatiivisuus. Pakistanilaiset tytöt taistelevat vahvimmalla tietämällään tavalla Talebanien sortoa vastaan: suoriutumalla "yo"-kokeistaan paremmin kuin pojat. Nuoret valitsevat breakbiitit ja sixstepit huumeiden ja aseiden yli ympäri maailmaa, Ugandassa, Yemenissä, Nepalissa, Ruandassa... Kun vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia tarjotaan, niihin halutaan kyllä tarttua. Mikä hienointa, jos niitä ei ole, ne keksitään itse.
Viime viikonloppuna yleltä tuli erinomainen dokumentti: Talouden madonluvut. Ikäviä asioita, vielä ikävämpiä skenaarioita, mutta ah, kaiken sen tiedostaenkin, sekin dokumentti oli päättänyt yhä luottaa parempaan huomiseen. "Sen mikä on ihmisen luomaa, voi myös ihminen muuttaa"
"Yksi asia joka saa minut optimistiseksi kyynisen sijaan, ovat oppilaani. Ensinnäkin, heillä ei ole hinkua Wall Streetille, he haluavat ihan muuta. Toiseksi, heille itselleen raha ei ole tärkeää ja he halveksivat ihmisiä, joille raha on tärkeää." "Ihmiskunnan suurin liittolainen on itseoppinut yksilö, joka on lukenut, ymmärtänyt, joka on kärsivällinen ja seuraa mitä maailmalla tapahtuu"
Pikku G oli sittenkin oikeassa, nuorisossa on tulevaisuus.
Jopas oli nyt lätinää, mutta tuli tarve avautua.
Kyynisyys 0, Idealismi tuhatsatakymmentä.
Hyvää energiaa, rauhaa ja rakkautta teille kaikille! Jos ne ovat hukassa, tai jos vaan nautit niiden jatkuvasta vahvistamisesta ja hyvien asioiden fiilistelystä, tsekkaapa vielä allaolevia idealismin lähteitä.
