1+4= 567 870

Morjesta pöytään,

Viimeisen viikon aatteita Ugandasta, silloin kun siellä vielä oltiin:

Mieli on niin maassa että tuli tarve piristää itseäni iloisemmilla aatteilla. Niimpä juttelen nyt ajankulukseni yhteistyön uskomattomista ja rajattomista seurauksista.

Viime päivät on tullut vietettyä, tavan mukaan, lähinnä tanssin merkeissä. Tän hetken juttu on dancehall - se miten lisman siskokset on päässyt tähän hurahtaan vaatii yllätyksellisyytensä vuoksi varmaan oman postauksen eikä liity tähän postaukseen mitenkään mutta tulipahan mainittua. Mutta, sen dancehallin ulkopuolella on tullut jammailtua parissakin community outreach-henkisessä tapahtumassa, molemmat Kampalan slummialueilla. Lauantaina mentiin BPUn kans esiintyyn Hands of hope organisaation hiv/aids-tietoisuutta promoavaan tilaisuuteen ja se taas herätteli monellakin tapaa. Muksut tapitti silmät pyöreinä breikkareiden tuulimyllyjä ja beatboxaajien äänen luontia ihan kuin olisivat nähneet maailman seitsemännen ihmeen ja yhdessä kohtaa tilaisuutta mut valtasi aivan ääretön onnellisuuden tunne. Sellainen että vaikka kuinka yrittäisi niin ei vaan pysty olemaan hymyilemättä. Kaikki täällä näiden muutaman viikon aikana BPUn kanssa koettu tuntui tiivistyvän siihen hetkeen, niihin ihmisiin, hip hopin sanoman levittämiseen workshoppien merkeissä ja meidän osalta tilaisuuden päättäneeseen dancehall-jamitteluun.

Tapahtumasta riennettiin teatterille jammaan, jälleen kerran dancehallia mutta sinne saavuttuamme saatiin suruksemme huomata että aikataulu oli jäljessä ja seuraava tunti olisikin jazzia ja nykytanssia. Eipä siinä, jazzkädet otettiin esiin, hieman epäröiden tosin, mutta voi saatana kun norjalainen tanssiopiskelija heitti ensimmäiset muuvit ilmoille niin ei nyt ihan napannut. Lopulta tunnille osallistuminen muuttui breikkareiden "jazz-piruettien" ihailuksi. Nykytanssi oli jokseenkin vielä järisyttävämpää, jälleen norjalaistanssijan käsialaa, musiikkina greendayta ja sellanen hirveen näppärä muka aloittelijoille osoitettu koreografia jossa loikittiin päkiöiden yli ja pyörittiin yhteen jos toiseenkin suuntaan. Kun oppijoina oli lähinnä katutanssijoita niin ei ihmekään että ensimmäisen puolen tunnin jälkeen osallistujamäärä oli kutistunut kolmestakymmenestä kuuteen. Lopulta onnen dancehall koitti ja bileet alko ja sit juostiin kotiin kokkaan herkkusafkaa meidän housepartyihin. Ja voi juku millaset bileet olikaan, uskomatonta hupia hauskoine bilehattuineen kaikkineen. Sai taas ihmetellä kerrakseen sitä kuinka hyväksi voikaan olonsa tuntea näiden ystävien ympäröimänä. Siinä on jotain maagista.

Hands For Hope organisaation HIV/AIDS-tapahtuma

Sunnuntaina mentiin sit Mulagon breikkiprojektiin vieraileen. Oltiin siellä siis jo viime vuonna käymässä, BPUn kaltainen projekti mutta vielä toistaiseksi ainakin pienempi, mutta sitäkin pippurisempi. Päävastaava on Rique, meidän yks frendi ja myös BPUn jäsen, joka inspiroitu BPUsta sen verran että halusi pistää oman projektin pystyyn. Vaikka niitä vaikuttavia ja itseen pysyvän jäljen jättäviä ihmisiä löytyy etenkin Ugandan tanssipiireistä useampia, niin Rique on ehdottomasti ollut itselleni yksi erikoistapaus. Mulagon projekti on äärimmäinen ajatuksessa että tavataan ihmiset, tässä tapauksessa lapset, siellä missä he ovat, sillä se projekti on viety oikeasti keskelle slummia. Toinen treenimesta, missä viime vuonna käytiin, on keskellä punamultapölyhelvettiä, kuppaisen tanssimaton ja minimaalisen generaattorin voimin toteutettuna viikosta toiseen ja näin silloin ehkä enemmän lasten hymyjä kuin olen koko elämäni aikana nähnyt aikaisemmin yhteensä. Tänä vuonna ne on laajentanut toimintaa, taatakseen että mahdollisimman monella lapsella on mahdollisuus osallistua, ja niimpä toinen treenitila on löytynyt Kamwokyasta, Ugandan toiseksi suurimmasta slummista, helvetin äännekkään kirkon viereltä, ja treeniaikakin on sunnuntaisin, juuri silloin kun kirkossa on saarnat meneillään. Meininki oli yhtä sydämellinen kuin viime vuonna näkemässämme yhteisössä, eikä voi kuin ihailla Riquen vaatimattomuutta, maanläheisyyttä ja AITOUTTA, puhumattakaan suurisydämisyydestä, jolla hän projektia pyörittää. Meitä pyydettiin opettaan perusliikkeitä ja lopuksi jakamaan jotain inspiroivaa omasta elämästämme. Toivottavasti lapset saivat siitä jotain irti, tuskin kuitenkaan läheskään niin paljoa kuin itse sain. Helposti yksi tämän reissun vaikuttavimmista kokemuksista.

Mulago Dance Project opetusta ja jengiä

Olen itse yrittänyt tämän reissun aikana avata itselleni hieman syvällisemmin syitä siihen minkä takia koen Ugandaa kohtaan niin suurta kiintymystä. Aina etenkin Suomeen palatessa sitä huomaa ennemmin tai myöhemmin kyseenalaistavansa oman ugandahypen, kun tuntuu että maailma on täynnä hienoja mestoja ja kokemuksia joita ei ole vielä päässyt kokemaan, eikä pitäisi sitoa itseään yhteen paikkaan ja suunnitelmaan. Lukuisista eri selityksistä olen nyt löytänyt sen pääelementin, jonka olen myös todennut olevani itselleni omassa elämässäni äärimmäisen tärkeä, vaikka kovin itsenäisenä itseni näenkin. Se elementti on yhteisöhenkisyys/yhteisöllisyys. On kyseessä sitten kuinka moderni ugandalainen (uskallan jopa väittää että ylipäänsä afrikkalainen) niin selkeä enemmistö ainakin itse kohtaamistani yksilöistä tunnustaa avoimesti yhteistyön ja muiden ihmisten tärkeyden osana omaa elämää. Tätä ei erityisemmin hoeta ja sanoin selitellä, vaan se näkyy arjessa jatkuvasti. Suurin osa kavereistani, vaikka ovatkin hyvin itsevarmoja ja vahvoja tyyppejä, eivät ikinä sulje pois ympärillään olevia ihmisiä, vaan vastaanottavat tuen ja OVAT LÄSNÄ. Se on jotain niin kaunista että en välillä ole tietänyt miten pitäisi olla. Sen sijaan että yritetään aina puskea yksin läpi tiheimmänkin päheikön, otetaan avoimesti apu vastaan, ilman erillisiä kehotuksia, ymmärtäen että niin monta auttavaa kättä kun ympärilläsi on, niin monta avointa ovea uusiin mahdollisuuksiin ja kokemuksiin sinulla on. Kaikkea ei yksinkertaisesti voi itse osata, mutta sen myöntämisestä voi seurata melkoista uudenoppimista itselleenkin. Muilta ihmisiltä kun usein voi oppia enemmän kuin mistään kirjamäärästä, ja jos projektia/yritystä/mitä ikinä missiota perustaessa ja luodessa antaa jokaisen matkalleen tulevan kantaa kortensa kekoon, niin siinä vaiheessa saattaa mahdollisuudet oikeasti lähennellä rajatonta.

Break-Fast-promovideon kuvaustiimi, itse valitettavasti oltiin jo Suomenmaalla kun video kuvattiin

Tähän kun lisää projektin jonka kautta on saanut tehdä yhdessä töitä yhteisen intohimon eteen  ja viettää arki eläen oman intohimon äärellä, niin ihmekään kun on hinku palata. Jokaisen on löydettävä elämässä paikkansa, jossa saa elää koko sydämellään. Yksi ugandaveljistäni,  Mark, sanoi osuvasti vertaillessaan syitä miksi yleisesti lähdetään pois afrikasta ja miksi sinne mennään: "People go to Europe cause life is easier there, people come here because here life seems to have a meaning". Vaikkei varmasti totta joka tapauksessa, niin näin on päässyt omalla kohdalla käymään, ja sen olotilan ja tulevaisuuden eteen oon valmis taistelemaan ja ottamaan niitä kammoksuttuja riskejä.