1+4= 567 870

Morjesta pöytään,

Viimeisen viikon aatteita Ugandasta, silloin kun siellä vielä oltiin:

Mieli on niin maassa että tuli tarve piristää itseäni iloisemmilla aatteilla. Niimpä juttelen nyt ajankulukseni yhteistyön uskomattomista ja rajattomista seurauksista.

Viime päivät on tullut vietettyä, tavan mukaan, lähinnä tanssin merkeissä. Tän hetken juttu on dancehall - se miten lisman siskokset on päässyt tähän hurahtaan vaatii yllätyksellisyytensä vuoksi varmaan oman postauksen eikä liity tähän postaukseen mitenkään mutta tulipahan mainittua. Mutta, sen dancehallin ulkopuolella on tullut jammailtua parissakin community outreach-henkisessä tapahtumassa, molemmat Kampalan slummialueilla. Lauantaina mentiin BPUn kans esiintyyn Hands of hope organisaation hiv/aids-tietoisuutta promoavaan tilaisuuteen ja se taas herätteli monellakin tapaa. Muksut tapitti silmät pyöreinä breikkareiden tuulimyllyjä ja beatboxaajien äänen luontia ihan kuin olisivat nähneet maailman seitsemännen ihmeen ja yhdessä kohtaa tilaisuutta mut valtasi aivan ääretön onnellisuuden tunne. Sellainen että vaikka kuinka yrittäisi niin ei vaan pysty olemaan hymyilemättä. Kaikki täällä näiden muutaman viikon aikana BPUn kanssa koettu tuntui tiivistyvän siihen hetkeen, niihin ihmisiin, hip hopin sanoman levittämiseen workshoppien merkeissä ja meidän osalta tilaisuuden päättäneeseen dancehall-jamitteluun.

Tapahtumasta riennettiin teatterille jammaan, jälleen kerran dancehallia mutta sinne saavuttuamme saatiin suruksemme huomata että aikataulu oli jäljessä ja seuraava tunti olisikin jazzia ja nykytanssia. Eipä siinä, jazzkädet otettiin esiin, hieman epäröiden tosin, mutta voi saatana kun norjalainen tanssiopiskelija heitti ensimmäiset muuvit ilmoille niin ei nyt ihan napannut. Lopulta tunnille osallistuminen muuttui breikkareiden "jazz-piruettien" ihailuksi. Nykytanssi oli jokseenkin vielä järisyttävämpää, jälleen norjalaistanssijan käsialaa, musiikkina greendayta ja sellanen hirveen näppärä muka aloittelijoille osoitettu koreografia jossa loikittiin päkiöiden yli ja pyörittiin yhteen jos toiseenkin suuntaan. Kun oppijoina oli lähinnä katutanssijoita niin ei ihmekään että ensimmäisen puolen tunnin jälkeen osallistujamäärä oli kutistunut kolmestakymmenestä kuuteen. Lopulta onnen dancehall koitti ja bileet alko ja sit juostiin kotiin kokkaan herkkusafkaa meidän housepartyihin. Ja voi juku millaset bileet olikaan, uskomatonta hupia hauskoine bilehattuineen kaikkineen. Sai taas ihmetellä kerrakseen sitä kuinka hyväksi voikaan olonsa tuntea näiden ystävien ympäröimänä. Siinä on jotain maagista.

Hands For Hope organisaation HIV/AIDS-tapahtuma

Sunnuntaina mentiin sit Mulagon breikkiprojektiin vieraileen. Oltiin siellä siis jo viime vuonna käymässä, BPUn kaltainen projekti mutta vielä toistaiseksi ainakin pienempi, mutta sitäkin pippurisempi. Päävastaava on Rique, meidän yks frendi ja myös BPUn jäsen, joka inspiroitu BPUsta sen verran että halusi pistää oman projektin pystyyn. Vaikka niitä vaikuttavia ja itseen pysyvän jäljen jättäviä ihmisiä löytyy etenkin Ugandan tanssipiireistä useampia, niin Rique on ehdottomasti ollut itselleni yksi erikoistapaus. Mulagon projekti on äärimmäinen ajatuksessa että tavataan ihmiset, tässä tapauksessa lapset, siellä missä he ovat, sillä se projekti on viety oikeasti keskelle slummia. Toinen treenimesta, missä viime vuonna käytiin, on keskellä punamultapölyhelvettiä, kuppaisen tanssimaton ja minimaalisen generaattorin voimin toteutettuna viikosta toiseen ja näin silloin ehkä enemmän lasten hymyjä kuin olen koko elämäni aikana nähnyt aikaisemmin yhteensä. Tänä vuonna ne on laajentanut toimintaa, taatakseen että mahdollisimman monella lapsella on mahdollisuus osallistua, ja niimpä toinen treenitila on löytynyt Kamwokyasta, Ugandan toiseksi suurimmasta slummista, helvetin äännekkään kirkon viereltä, ja treeniaikakin on sunnuntaisin, juuri silloin kun kirkossa on saarnat meneillään. Meininki oli yhtä sydämellinen kuin viime vuonna näkemässämme yhteisössä, eikä voi kuin ihailla Riquen vaatimattomuutta, maanläheisyyttä ja AITOUTTA, puhumattakaan suurisydämisyydestä, jolla hän projektia pyörittää. Meitä pyydettiin opettaan perusliikkeitä ja lopuksi jakamaan jotain inspiroivaa omasta elämästämme. Toivottavasti lapset saivat siitä jotain irti, tuskin kuitenkaan läheskään niin paljoa kuin itse sain. Helposti yksi tämän reissun vaikuttavimmista kokemuksista.

Mulago Dance Project opetusta ja jengiä

Olen itse yrittänyt tämän reissun aikana avata itselleni hieman syvällisemmin syitä siihen minkä takia koen Ugandaa kohtaan niin suurta kiintymystä. Aina etenkin Suomeen palatessa sitä huomaa ennemmin tai myöhemmin kyseenalaistavansa oman ugandahypen, kun tuntuu että maailma on täynnä hienoja mestoja ja kokemuksia joita ei ole vielä päässyt kokemaan, eikä pitäisi sitoa itseään yhteen paikkaan ja suunnitelmaan. Lukuisista eri selityksistä olen nyt löytänyt sen pääelementin, jonka olen myös todennut olevani itselleni omassa elämässäni äärimmäisen tärkeä, vaikka kovin itsenäisenä itseni näenkin. Se elementti on yhteisöhenkisyys/yhteisöllisyys. On kyseessä sitten kuinka moderni ugandalainen (uskallan jopa väittää että ylipäänsä afrikkalainen) niin selkeä enemmistö ainakin itse kohtaamistani yksilöistä tunnustaa avoimesti yhteistyön ja muiden ihmisten tärkeyden osana omaa elämää. Tätä ei erityisemmin hoeta ja sanoin selitellä, vaan se näkyy arjessa jatkuvasti. Suurin osa kavereistani, vaikka ovatkin hyvin itsevarmoja ja vahvoja tyyppejä, eivät ikinä sulje pois ympärillään olevia ihmisiä, vaan vastaanottavat tuen ja OVAT LÄSNÄ. Se on jotain niin kaunista että en välillä ole tietänyt miten pitäisi olla. Sen sijaan että yritetään aina puskea yksin läpi tiheimmänkin päheikön, otetaan avoimesti apu vastaan, ilman erillisiä kehotuksia, ymmärtäen että niin monta auttavaa kättä kun ympärilläsi on, niin monta avointa ovea uusiin mahdollisuuksiin ja kokemuksiin sinulla on. Kaikkea ei yksinkertaisesti voi itse osata, mutta sen myöntämisestä voi seurata melkoista uudenoppimista itselleenkin. Muilta ihmisiltä kun usein voi oppia enemmän kuin mistään kirjamäärästä, ja jos projektia/yritystä/mitä ikinä missiota perustaessa ja luodessa antaa jokaisen matkalleen tulevan kantaa kortensa kekoon, niin siinä vaiheessa saattaa mahdollisuudet oikeasti lähennellä rajatonta.

Break-Fast-promovideon kuvaustiimi, itse valitettavasti oltiin jo Suomenmaalla kun video kuvattiin

Tähän kun lisää projektin jonka kautta on saanut tehdä yhdessä töitä yhteisen intohimon eteen  ja viettää arki eläen oman intohimon äärellä, niin ihmekään kun on hinku palata. Jokaisen on löydettävä elämässä paikkansa, jossa saa elää koko sydämellään. Yksi ugandaveljistäni,  Mark, sanoi osuvasti vertaillessaan syitä miksi yleisesti lähdetään pois afrikasta ja miksi sinne mennään: "People go to Europe cause life is easier there, people come here because here life seems to have a meaning". Vaikkei varmasti totta joka tapauksessa, niin näin on päässyt omalla kohdalla käymään, ja sen olotilan ja tulevaisuuden eteen oon valmis taistelemaan ja ottamaan niitä kammoksuttuja riskejä.

"The plan is to follow the plan"

Viisautta Ugandan paratiisisaarelta Sseseltä viime vuodelta. Vaikka liika suunnittelu on usein pahasta, niin täällä sitä ollaan taas inspiroiduttu sen verran että on syntynyt yhtä jos toistakin suunnitelmaa sen varmistamiseksi että tulevaisuuden tukikohta löytyisi Ugandasta. Rakastan sitä fiilistä mikä täällä tulee omasta kykeneväisyydestä. Etenkin Englannissa on itselleni ollut ensimmäisen vuoden aikana yksi raskaimmista asioista omiin visioihin ja kykyihin uskominen. Uskallus ajatella rohkeasti ja eroavasti, etenkin kun valitettavasti suurin osa kohtaamistani ihmisistä, ja ihmisistä joiden kanssa oon eniten tekemisissä tuntuu päättäneen jo ennen yliopistoon tuloa että plan B on se suunnitelma jota seurataan.

Eric ja Niina nayttaa Katabassa miten syodaan oikein

 Meidän rakas Eric oli ehkä mainioin esimerkki asennoitumisen eroista tässä pari päivää sitten. Sillä ja sen parhaalla kaverilla Fahadhilla on edessä lukion loppukokeet ja sit pyrkiminen yliopistoon ja kun kysyin että mitä ne haluaa mennä opiskeleen ja mitä ne haluaa isona tehdä niin vastaus oli että enemmän tai vähemmän kaikkea. ”Man we want to be business men, dancers, leaders, actors.. We want it all”. HYVÄ! Niin pitäiskin haluta! Mun mielestä on naurettavaa suojella nuoria aikaisesta iästä omien unelmien saavuttamiselta. ”Nokun etsä kuiteskaan” tai ”mietis nyt vielä” tai ”se on niin riskialtista”. Jos nuoresta pitäen käsketään kahliin haaveitaan, niin epärealistisiakin kun ne välillä oliskin, päädytään lopulta tilanteeseen, jossa silloin kuin nuori olisi kykeneväinen rationaaliseen harkintaan siitä mikä on itselle sopiva tulevaisuuden polku, ei edes uskalleta miettiä sitä selkäytimessä yhä kummittelevaa ykköshaavetta. Kaikki tuntuu aina mahdottomalta kunnes joku se on tehty ensimmäisen kerran. Jos Ugandan kaltaisessa kehitysmaassa varttuvat nuoret uskaltaa haaveilla yli rajojen, ilman puoliakaan esim meidän suomalaisten omaamista resursseista ja mahdollisuuksista, niin eiköhän olisi aika ottaa hieman kannustavampi ilmapiiri käyttöön myös länsimaissa.

Tästä kaikesta seurauksena jo muutaman vuoden mielessä kytenyt ideanpoikanen a la Lisman siskokset on alkanut ottaa enemmänkin tuulta alleen. Etenkin eletyn vuoden jälkeen terve kunnianhimo, itseluottamus ja tarmokkuus on niin kohdillaan, että tuntuu että ainoa tapa hävitä elämän pelissä on jättää riskit ottamatta. Mielummin romahdan kerran rytinällä – tietäen että tukiverkko kantaa jo ainakin kahdessa, ellei kolmessakin valtiossa – kuin elän varoen ja hissutellen. Suunnitelma jota nyt seurataan onkin siis oma yritys Ugandassa. Nuoriso ja vapaa-aikakeskus, jonka yhteydessä hostelli reppureissaajille, vapaa-aikatoimintaa nuorille, isot urheilutilat, kahvila ja vieressä meidän ikioma talo Ugandassa, vähintään kahdeksalla huoneella varustettu sellainen, jotta mahdollisimman moni kaveri mahtuu samaan taloon asumaan. Tää unelma kuulostaa varmaan vähintäänkin naurettavalta kuusvuotiaiden pikkumuksujen tai epärealististen teinityttöjen pilvilinna unelmoinnilta. Ja toivottavasti kuulostaakin. Sitä paremmalta se lopulta tuntuu kun voidaan näyttää kieltä arvostelijoille kun useiden vuosien, kiitettävän rahasumman, unettomien öiden ja kymmenien sorakuoppien kautta ollaan juuri siellä missä meidän pitääkin olla, tukemassa juuri sitä työtä ja toimintaa jonka olemme itse nähneet aiheuttavan äärimmäisen paljon positiivista kehitystä meidän omassa rakkaassa Ugandassa. Tää prokkis tulee oleen pitkä ja hikinen, ja joka ikinen hikipisara on omistettu Breakdance Project Ugandalle.

MU UPPER!

 Viikko kaksi ei paljon rauhoittunut edeltäjästään. Tuntuu että aina kun tänne tulee, ensimmäinen 50 prosenttia reissusta kuluu ihanan hitaasti, aikaa on vaikka mihin ja päiviä edessä niin paljon ettei tarvii ressata että ehtii kaiken tekeen. Sit jossain vaiheessa todellisuus iskee vasten kasvoja ja sitä huomaa pyörivänsä ympyrää stressaten ajanpuutteesta, kunnes havahtuu ennemmin tai myöhemmin siihen että on Ugandassa, ja stressaaminen ei vaan määräänsä enempää onnistu.

Tosiaan, toinen viikko lähti käyntiin Ainon eli hessun pienillä hermopuuskilla, kun tuli havahduttua siihen todellisuuteen että yksi jos toinenkin asia joka olisi pitänyt syksyllä alkavaa toista yliopistovuotta varten (JEAH MEIKÄ PÄÄSI EKASTA VUODESTA LÄPI JAU!) hoitaa ennen Ugandaan lähtöä. Muutama päivä meni stressatessa Ugandan supernova-nettiyhteyksien ja hitaan postipalvelun ansiosta mutta lopulta tuli nekin hommat hoidettua. Välillä hirvittää se kuinka paljon on alkanut vaan aatteleen että kaikella on tapana järjestyä. Mutta kun vähän tuntuu että se olis oikeesti se keissi.
 

Bboy stance Tayen kanssa

Kaiken stressin keskellä tanssiaskeleita tuli yhä otettua ja toinen viikonloppu kului täysin JALI-festivaalin ja sen kautta hip hop kulttuurin merkeissä. Tapahtuma oli brittinuorten järjestämä, vaikutti siltä et juuri yliopistosta valmistunutta porukkaa, joilla oli vielä jonkun verran hiomista tapakulttuurissa ja syvällisemmässä tutkimustyössä. Alkuun ne ilmestyi meidän treeneihin vaan kaupatakseen lippuja BPUlle alennuksella, ja lopulta (osallistumatta edes treeneihin )nähtyään kuinka voimakkaasta organisaatiosta on kyse, päätyivät pyytämään 15 BPUn jäsentä opettamaan muutaman päivän varoitusajalla, tarjoten hyvin vähän tukea/palkkiota osallistuville, ööh. Perjantaina kyseessä oli vaan iltatapahtuma jossa oli läsnä paikallisia räppäreitä ja beatboxaajia, meidän muutama kaverikin pyörähti mikin takana, ja veti kyllä hyvää settiä, itkua ja harmia aiheutti vaan sysipaska PA -järjestelmä. Olis voinut ehkä sitäkin hieman tarkastella tapahtumajärjestäjät etukäteen, kyseessä kun kuitenkin oli tapahtuma jossa musiikki oli aikalailla se pääasia. Lauantaina oli sit niiden workshoppien aika, joita BPUn jäseniä pyydettiin pitään. Noh, ei sit ollutkaan sellaista jengiä paikalla jota olis workshopit kiinnostanut niin lopulta esiinnyttiin kahdesti. Hauskaa sekin oli, todennäköisesti jopa hauskempaa. Vietettiin lopulta lauantaina tyylikkäät 12 tuntia MishMashissa (tapahtumapaikka) kun aikataulu oli myöhässä ja jäätiin viel sinne esityksen jälkeen chillaan joidenkin kavereiden kanssa, katteleen muita esityksiä, kuten jäätävää runonlausuntaa ja illan myöhäisempinä tunteina jopa nyrkkeilymatsia haha. Illan kruunas kunnon kuvaussessiot ja pöytäfutis- turnaus random sekasakki-porukalla. Odottamattoman hauska ilta kaikin puolin. 

rappers, beatboxers and breakdancers

 Videoo meidan rakkaiden Sound Paint jabien ja parin muun paikallisen sanataiturin setista Mish Mashissa perjantaina. Sound Paint loytyy Facebookista, kannattaa tsekkaa, aikas tyyyyylikasta kamaa!

Sunnuntai meni chillatessa ja koomatessa, kunnes ovelle ilmestyi sovitusti vieraita ruoan toivossa. Oltiin tietenkin menty sopiin et kokkaillaan frendeille, ei vaan muistettu/tajuttu että ne tulis jo kahden maissa. Siitä sit äkkirytäkällä markettiin ostaan lihapulla-aineksia ja kokkaus suju paremmin kuin ensimmäinen versio täällä reilu viikko sitten. Porukkaa tuli lopulta enemmänkin ja ruokailua säesti ensin Felixin onnenhuokaisut ja myöhemmin saman heebon beatboxaus. Sen kanssa on kyllä parasta hiljaistenkin hetkien tullen, ja ihan kadulla kävellessä: aina on oma boomboxi mukana :p Alkuun ajatus salsaillasta ei pahemmin kiehtonut mutta sinne päädyttiin lopulta kuitenkin, ja hyvä niin. On niitäkin veikkosia aina niin mukava nähdä ja sieltä löytyy monta oivaa tanssittajaa joiden kanssa tanssiessa niin jalat kuin mielikin heittelee kuperkeikkaa.

Niinan tyomesta ens viikolle

Aloe Veraaa suoraan puusta

Tällä viikolla oli tarkoitus suorittaa kaikki ns. velvollisuudet, joidenkin lasten kouluilla vierailut ja Ninnun luokkakaverin tuliaisten toimitus mutta toistaiseksi meno on ollut vähän turhan vetelää. Alkuviikon päivät alotettiin uskomattoman kehittävillä Shafikin nykytanssitunneilla mutta loppupäivät meni aina BPUn parissa. Ups. Tiistaina moikkailtiin ja Aino vihdoin tutustu Ugandan omaan suomalaiseen Derrickiin, jonka alkoholikäyttäytyminen vie pois pahemmankin koti-ikävän. :p Keskiviikon huono olotila ehdittiin jo tuomitseen krapulaksi kunnes päivän kuluessa se osoittautui ihan kunnon vatsaflunssaksi tai ruokamyrkytykseksi tai seuraukseksi kolera-veden juomisesta, mene ja tiedä, mutta krapula oli siitä kaukana. Seitsemän tunnin oksentelun jälkeen olo alkoi helpottaa mutta koettelemukset sen kuin jatkuivat sillä toiselta siskolta varastettiin treeneissä laukku täynnä vaatteita, kenkiä sekä arvotavaraa kuten kamera ja kännykkä (nojoo ei niin arvotavara se kännykkä).  Onneks vakuutus pelaa ja tänään jo ilmoitus että saa yli 400 euroo hyvitystä, maailmassa taas rauha.

Huhhuh päivät vähenee mutta hyvä fiilis lisääntyy, seuraavaan viikkoon mahtuu mm. konfliktinratkaisu-tapahtumaa, kotibileitä ja lisää treeniä.

Videoita yhdesta jos toisestakin tapahtumasta on luvassa sina paivana kun internet taas toimii ilman vatsanvaanteita ja ahdistuskohtauksia.

My mind has set free, this is where I want to be.

STOLE KI !

Hippi & Hessu ovat jälleen rantautuneet toiseen kotikoloonsa Ugandan Kampalaan. Ensimmäinen viikko on hurrannut vauhdilla eteenpäin ja viikon teemaksi on noussut onnellisuus sen erilaisissa yksinkertaisissa muodoissaan. Ystävämme salsalantio aka Musa haki meidät lentokentältä ja laskeuduttiin Nsambyan kuoppaista hiekkatietä uuteen kotiimme Tayen ja Oscarin luokse. Vastassa meitä oli Taye, Sono ja Moze, hetki oli täynnä hyperaktiivista naurua, halailua ja huutoa. Kotona meitä odotti ihana huone neljällä seinällä, ikkunalla ja patjalla varustettuna. Asutaan nyt siis Breakdance Project Ugandan uudessa olohuoneessa eli lähes kaikki tärkeimmät veikkoset hyörii ja pyörii ympärillä tiuhaan. Ehkä siitäkin johtuen sopeutuminen vaati nollasta vähään yritystä. Joka päivä on saanut useampaan kertaan tuntea äärimmäistä kiitollisuutta että on tällaisen paikan tällaisilla ihmisillä ja inspiraatiolla varustettuna sattunut löytämään. Tunnin päästä kohteeseen saapumisesta riennettiin jo Sharingille ensimmäisiin BPUn treeneihin ja niistä tällä kertaa ensimmäisistä täällä otetuista tanssiaskeleista ja riemunboogailusta lähtien tanssahteluhetkien määrä on sitten ollutkin jokseenkin loputon. Breikkitreenejä, salsailtoja, aamunykytansseja, kuuden tunnin klubibailauksia (ja nyt puhutaan siis todellisesta tanssimisesta veden voimin) jotka päättyy yhteisiin parinvaihto jammailuihin reggaen tahtiin, unohtamatta spontaaneja hetkessä elämis-jammauksia.

 

Ensimmäinen viikko meni perusasioiden hoitamisessa. Näistä mainitsemisen arvoinen kokemus oli puhelimiin paikallisten sim-korttien hommaaminen, joka nykyään vaatii rekisteröintiä vaikka kyseessä on perus pay as you go-systeemi. Systeemi oli HIDAS kun mikä, ja parasta oli että meidän asiakaspalvelija käytti kännykkäänsä työtietokoneenaan ja pyysi loppuun parinkytä tonnin (n. 6e mutta hintatasoon suhteutettuna vastais suomessa 20-30e) bonuksen itselleen kaikesta meidän eteen tekemästään työstä. Ugandan kehitystä parhaimmillaan, ystävämme Tayen sanoin ”Just give it three months, that’s what the government does, they test things, thinking that’s improvement, and within three months everything’s returned back to normal. That’s how it rolls.” Ja tilanteeseen sopii myös toisen veljen Felixin kommentti kun Niina kysyi viime vuonna kovasti rakenteilla olleiden bussipysäkkien ja niiden käyttämisen kohtalosta: “yeah.. the buses came… and then they went.” Vaikka etenkin näiden sarkastisen sävyiset kommentit saavat nää kuviot lähinnä huvittamaan niin kyllä sitä välillä kelaa kuinka raskasta olis elää näin epävakaassa yhteiskunnassa. 

Poliisia saa pelätä enemmän kuin jengiläisiä ja pimeen tullen pitäis kulkea viiden minuutin matkatkin bodalla. Tästä ollaan saatu esimerkkejä vähän turhankin tiuhaan viime aikoina, yks läheinen kaveri sattu väärään paikkaan väärään aikaan ja joutu tappeluun, ja toisen kaverin veli pidätettiin koska sattu kulkemaan pimeän tullen sivukaduilla ilman henkilöllisyystodistusta. Jälkimmäinen on siis yleistä käytöstä poliisilta, että pidätetään jengiä päättäen että ne on jostain paskajengistä tai syyllisiä samana päivänä sattuneeseen henkirikokseen, vain koska ei ole henkkaria mukana. Poliisien takiakin siis täällä pitäis kulkee bodalla (mopotaksi) heti pimeän tullen, meidän ihonvärin vuoksi jouduttais siis tietenkin maksaan se muutama satanen että päästäis pälkähästä kun joku korruptoitunut poliisimies meihin väärässä paikassa törmäis.

Mutta kaikesta tästä huolimatta, ympärillä 24/7 vallitseva positiivinen energia ja RAKKAUS on niin äärimmäistä onnea aiheuttava ilmiö ettei ole oikein voinut kuin hymyillä. Kun sitä välillä kyseenalaistaa omia Ugandafiilistelyjään, etenkin sitä, onko täällä toistaiseksi koetut ajat kovinkaan realistisia siihen mitä se elämä oikeasti olisi jos täällä asuisi enemmän tai vähemmän vakituisesti, niin vaikka stressi lisääntyisi ja epämieluisten asioiden tekeminen siinä mukana ja tietyt ilmiöt kuten muzungu-huudot rupeis vaan kunnolla ketuttamaan, niin ei nämä ihmiset ja niiden aikaansaama onni minnekään häviäisi. Siitä, meidän oman ugandapossen kanssa jaetuista päivittäisistä onnen hetkistä, tässä meidän koko Ugandahypessä on loppujen lopuks kyse. Ja vaikka kaikki muu tässä yhteiskunnassa olisikin epävakaata, se ei ole. 

- Hippi ja Hessu