"The plan is to follow the plan"

Viisautta Ugandan paratiisisaarelta Sseseltä viime vuodelta. Vaikka liika suunnittelu on usein pahasta, niin täällä sitä ollaan taas inspiroiduttu sen verran että on syntynyt yhtä jos toistakin suunnitelmaa sen varmistamiseksi että tulevaisuuden tukikohta löytyisi Ugandasta. Rakastan sitä fiilistä mikä täällä tulee omasta kykeneväisyydestä. Etenkin Englannissa on itselleni ollut ensimmäisen vuoden aikana yksi raskaimmista asioista omiin visioihin ja kykyihin uskominen. Uskallus ajatella rohkeasti ja eroavasti, etenkin kun valitettavasti suurin osa kohtaamistani ihmisistä, ja ihmisistä joiden kanssa oon eniten tekemisissä tuntuu päättäneen jo ennen yliopistoon tuloa että plan B on se suunnitelma jota seurataan.

Eric ja Niina nayttaa Katabassa miten syodaan oikein

 Meidän rakas Eric oli ehkä mainioin esimerkki asennoitumisen eroista tässä pari päivää sitten. Sillä ja sen parhaalla kaverilla Fahadhilla on edessä lukion loppukokeet ja sit pyrkiminen yliopistoon ja kun kysyin että mitä ne haluaa mennä opiskeleen ja mitä ne haluaa isona tehdä niin vastaus oli että enemmän tai vähemmän kaikkea. ”Man we want to be business men, dancers, leaders, actors.. We want it all”. HYVÄ! Niin pitäiskin haluta! Mun mielestä on naurettavaa suojella nuoria aikaisesta iästä omien unelmien saavuttamiselta. ”Nokun etsä kuiteskaan” tai ”mietis nyt vielä” tai ”se on niin riskialtista”. Jos nuoresta pitäen käsketään kahliin haaveitaan, niin epärealistisiakin kun ne välillä oliskin, päädytään lopulta tilanteeseen, jossa silloin kuin nuori olisi kykeneväinen rationaaliseen harkintaan siitä mikä on itselle sopiva tulevaisuuden polku, ei edes uskalleta miettiä sitä selkäytimessä yhä kummittelevaa ykköshaavetta. Kaikki tuntuu aina mahdottomalta kunnes joku se on tehty ensimmäisen kerran. Jos Ugandan kaltaisessa kehitysmaassa varttuvat nuoret uskaltaa haaveilla yli rajojen, ilman puoliakaan esim meidän suomalaisten omaamista resursseista ja mahdollisuuksista, niin eiköhän olisi aika ottaa hieman kannustavampi ilmapiiri käyttöön myös länsimaissa.

Tästä kaikesta seurauksena jo muutaman vuoden mielessä kytenyt ideanpoikanen a la Lisman siskokset on alkanut ottaa enemmänkin tuulta alleen. Etenkin eletyn vuoden jälkeen terve kunnianhimo, itseluottamus ja tarmokkuus on niin kohdillaan, että tuntuu että ainoa tapa hävitä elämän pelissä on jättää riskit ottamatta. Mielummin romahdan kerran rytinällä – tietäen että tukiverkko kantaa jo ainakin kahdessa, ellei kolmessakin valtiossa – kuin elän varoen ja hissutellen. Suunnitelma jota nyt seurataan onkin siis oma yritys Ugandassa. Nuoriso ja vapaa-aikakeskus, jonka yhteydessä hostelli reppureissaajille, vapaa-aikatoimintaa nuorille, isot urheilutilat, kahvila ja vieressä meidän ikioma talo Ugandassa, vähintään kahdeksalla huoneella varustettu sellainen, jotta mahdollisimman moni kaveri mahtuu samaan taloon asumaan. Tää unelma kuulostaa varmaan vähintäänkin naurettavalta kuusvuotiaiden pikkumuksujen tai epärealististen teinityttöjen pilvilinna unelmoinnilta. Ja toivottavasti kuulostaakin. Sitä paremmalta se lopulta tuntuu kun voidaan näyttää kieltä arvostelijoille kun useiden vuosien, kiitettävän rahasumman, unettomien öiden ja kymmenien sorakuoppien kautta ollaan juuri siellä missä meidän pitääkin olla, tukemassa juuri sitä työtä ja toimintaa jonka olemme itse nähneet aiheuttavan äärimmäisen paljon positiivista kehitystä meidän omassa rakkaassa Ugandassa. Tää prokkis tulee oleen pitkä ja hikinen, ja joka ikinen hikipisara on omistettu Breakdance Project Ugandalle.